Bidi, Babe and a Beach
Lomalle lompsis! Nyt on New Yorkissa ihanat kesähelteet ja meno makeimmillaan – suosittelen kaikkia harkitsemaan toivioretkeä rapakon taakse.
Tässä kesäfiilistelyn lomassa löysin vanhan ukulelebiisin, jonka joskus kaukokaipuussa pimputtelin kovalevyn uumeniin. Kesäinen haikeilu kertoo intialaisten bidi-tupakoiden polttelusta rannalla makoillen ja elämästä nauttien. Kesätunnelmaan sopivan videomateriaalin löysin tammikuun ”snowmageddonista”, eli vuosituhannen myrskystä, joka sitten jäikin aika tuhnuksi.
Nauhoitin tämän biisin taannoin yhdellä otolla, joten pieniä kauneusvirheitä saattaa tarkkakorvaisin rokkipoliisi huomata – kuunnelkaa siis omalla vastuulla!
Lo and behold an original song written in the midst of a bad case of wanderlust: Bidi, Babe and a Beach. This is a song about chilling on the beach, smoking those lovely Indian Bidi (beedie) cigarrettes and taking it easy. I originally recorded this a couple of years ago but stumbled upon it quite recently. I used footage from the ”Snowmageddon” of January and put together a little music video.
This was recorded on one take, so it might contain plenty of fodder for the sloppy-playing critics. 🙂
-Juho
Kuume, part II: Catch the Must-Sees in One Day
Elämä New Yorkissa on välillä niin hektistä, että blogin pitäminen on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin vihdoin jatkoa kronologiselle matkustussaagalleni, eli tsekatkaa osa II! Video käsittää tällä kertaa vain yhden päivän, nimittäin sunnuntain 25.1.2015, jona kävin ensimmäistä kertaa kunnolla Manhattanin nähtävyyksiä näkyilemässä.
Jatkovideot lupaan toimittaa nopeammin, työkiireet vähenevät pian huomattavasti ja kerkeän käsittelemään näiden kuukausien aikana keräämääni matskua.
Finally got around to editing and uploading the next installment of my chronological video-series. Life is hectic here, but I promise to pick up the pace with the blog. This episode happens over the course of Sunday 25th of January and it captures me going to Manhattan for the first time to catch some of the sights. I also make an omelet. If this intro doesn’t excite you, I don’t know what will.
-Juho
P.S.
Voittajan Munakkaan resepti (The recipe for the Winner’s Omelet):
2 eggs
Some olives
Spoonful of olive oil
Handful of Cashew nuts
Salt n’ pepper
Grated Goat cheese
Heat the pan. Add olive oil. Add eggs. Add everything else. Eat when ready. Win.
 |
| After eating, head to Brooklyn Bridge. |
Kuka ihme on Don Puglisi?
Tässä kaupungissa on miljoonia mielenkiintoisia ja inspiroivia tarinoita, ja yksi niistä kuuluu Don Puglisille. Don on hyvä esimerkki lahjakkuuttaan vaalivasta ja omia polkujaan kulkevasta newyorkilaisesta, ja tein hänestä haastattelun blogiini. Katsokaa yllä olevalta videolta, mitä hänellä on sanottavaa!
Tapasin Donin tammikuussa East Villagessa sijaitsevassa, New Yorkin vanhimmassa julkisessa saunassa. Hän on silloisen kämppikseni kavereita ja löylyjen seassa juttelimme Stanley Kubrickin Hohdosta, Scifistä, mystiikasta sekä musiikista. Don on monilahjakkuus: muusikko, taidemaalari, elokuvantekijä ja loistava tarinankertoja. Hänen musiikkiaan olet kuullut mm. Ang Leen elokuvassa Taking Woodstock (2009).
Monista taiteellisista ambitioistaan huolimatta sisimmässään Don haluaa tehdä musiikkia, sillä musiikki on hänelle universaali kieli. Maalaustaide vaatii katsojalta jonkinasteista oppineisuutta ja pääsyä samaan tilaan taiteen kanssa. Musiikki sen sijaan on kaikkialla ja se puhuu kaikille, koulutuksesta ja kulttuurista riippumatta.
Donin uusin EP, Bubbles of Light on saanut paikallisissa lehdissä hyviä arvosteluja ja hänet valittiin viime viikolla arvostetun, Rockwired Magazinen kuukauden artistiksi. Suunnitelmissa Donilla on Euroopan kiertue ja erityisen kiinnostunut hän on Suomessa soittamisesta.
Jos haluatte lisätietoa Donista ja hänen monipuolisista projekteistaan, tsekatkaa miehen kotisivut:
-Juho
P.S.
Donin kanssa olen päässyt soittelemaan paikallisissa pubeissa ja jopa tienannut muutamia dollareita taskurahaa. Jos olet käymässä New Yorkissa, löydät Donin sunnuntaisin soittelemassa Scallywags-pubissa 9. avenuella Hell’s Kitchenissä. Hyvällä tuurilla myös allekirjoittanut on jamittelemassa. 🙂
 |
| Musahommia Scallywagsissa. |
Lukittuna kauhujen kartanoon
Viime maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä – levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn’n Lord Nelson Mass.
Ennen illan konserttia halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt 1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti…
(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)
Saavuin Bronxiin neljän kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja. Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.
Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.
 |
| Bronx Old Courthouse |
Rakennus oli aidattu ja sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä ensimmäinen kerros.
Lähestyin rakennusta ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta, mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.
Sisällä minut kohtasi kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin. Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan vessassa.
 |
| Kartta kerroksista. |
Rakennuksen sisällä oli hiljaista, mutta kuulin yläkerrasta ihmisten ääniä. Edetessäni eteisestä porraskäytävälle, panin merkille kuinka hämärää tilassa oli. Muutama lamppu valaisi huoneen kulmista ja edessäni oleva, valokuvilla koristeltu pöytä oli heikosti näkyvissä. Muita ihmisiä ei näkynyt, mutta kuulin yhä ääniä ylhäältä.
Itse rakennus oli pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.
Osa taideteoksista oli valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa. Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua nähdäkseni veistokset ja muut teokset.
Näyttely oli jaettu kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.
 |
| Ivan Navarro: Zig Zag Electric Chair 2006 |
Astuin sisälle mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.
Edessäni avautuva huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja, vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti kaulaani?
 |
| Raajoja ja rakennusmurskaa. |
Karistin ajatukset mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa. Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla silmillään ja avaisi suunsa?
Hyi.
 |
| Älä katso liian pitkään. |
Kiersin kauhistuksen takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja -keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2 -pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti muista, joten tässä kuva.
Kuvittelin, että minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden. Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.
Kova jyrähdys palautti minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.
Silloin valot sammuivat.
Olin lähes täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa, kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa, kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään seitsemää.
Pimeyden keskellä otin askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli minua? Odotti että tulisin lähemmäs.
 |
| Juuri ennen kuin valot sammuivat. |
Kännykkäni akku näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä mitä jos se enää olisikaan siinä?
Kävelin hitaasti pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!
 |
| Etenin salamavalon voimin. |
Seuraavan vartin harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.
Käytävä aukesi oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle. Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.
Ovi oli kiinni. Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.
Ryntäsin ovelle ja yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.
”Ei saatana.”
 |
| Teräksinen ovi oli visusti kiinni. |
Huusin oven läpi. Ei mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa. Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja huusin aulan takaiseen pimeyteen.
”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.
Otin esiin kännykkäni, suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain syvensi käytävien hiljaisuutta.
 |
| Alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään. |
Mietin vaihtoehtojani:
-
Voisin lähteä harhailemaan käytäville ja etsiä toisen uloskäynnin. Olin nähnyt ikkunoita, joihin voisin kiivetä. Vanhat koukeroiset reliefit ja marmoripatsaat olivat täynnä hyviä otteita, joita pitkin kavuta. Katto oli toisaalta aika korkealla ja yksi lipsahdus voisi tarkoittaa murtunutta nilkkaa tai pahempaa. Lisäksi ikkunalaudalle päästessäni minun pitäisi vielä jotenkin repiä irti niitä peittävät laudat, rikkoa lasi, potkia sisään kalterit ja kivuta ulkopuolelle. Toisaalta pelkästään ikkunalle pääseminen helpottaisi, koska voisin huitoa ja huutaa näkyvämmin.
Toisaalta koko rakennusta peitti kehikko ja tumma lakana. Ei minua välttämättä kukaan huomaisi. Ilman taskulamppua harhailu ei kuulostanut hyvältä. Mitä jos se pimeällä käytävällä odottava hirviö syö minut?
-
Ympärilläni oli laudanpätkiä ja paljon erilaisia metalliputkia. Voisin käyttää niitä oven auki kampeamiseen. Vipuvarsi on voimakas juttu. Valoisasta aulasta löysin riittävästi kampetta ja yritin pönkän avulla kammeta ovea. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkää vipua. Ei toiminut.
-
Voisin etsiä turvallisimman ja lämpimimmän paikan ja odottaa aamuun. Ei jatkoon.
-
Jatkaisin mölyämistä ja oven epätoivoista hakkaamista, kunnes joku kuulee tai ääneni käheytyy ja käteni väsyvät.
Valitsin viimeisen vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan, sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.
Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.
Yhtäkkiä kuulin rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä. Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö kuiskailee minulle.
Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä. Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.
 |
| ”You found a walkie-talkie.” |
Räpläsin puhelimia ja yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.
”Hello? Who’s there?”
Suloiset sanat kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.
Hän kysyi onko minulla puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti lähdössä.
Sitten mies oli poissa. Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti, matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta. Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!
– – –
”Sir! Are you in there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin, että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!
Selitin oven läpi surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä oli kuitenkin pelkkä vastaaja.
Poliisi kiersi rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki. Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin hakemaan jotain järeämpää.
Minä jäin oven taakse odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.
 |
| Tästä aukosta kommunikoin. |
Poliisin erikoisryhmä jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä, silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit? Onko siellä ketään muuta?”
Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.
Kiittelin poliiseja vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin. Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä nöyrästi.
Lopuksi mies kehotti minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä. ”You’re a white guy. They’re gonna beat the shit out of you. This place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go straight home.” Sellainen on Bronx.
Kävelin konstaapelin neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan. Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.
Puistatuksen siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.
 |
| Oma koti kullan kallis! |
-Juho
P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.
Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!
Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että ”Why not? Yolo! SWAG!”. Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.
Nainen joka heitti lastaan lelulla päähän ja Mies joka teloi raajarikon
Muutama viikko sitten hyppäsin A-junaan kohti Times Squarea. Samalta asemalta kyytiin astui myös nainen ja tämän noin 7-vuotias poika. Istuin keskivaiheilla metrovaunua ja nainen lapsineen vastapäätä oikealla puolellani, muutaman penkkirivin päässä. Vaunu ei ollut täynnä, mutta joka penkkirivillä oli ihmisiä.
Olin jo asemalla odottaessani huomannut, että nainen kyseli pojalta hanakasti jotain. Täkäläisten puhetyyli on usein paljon kovempi kuin suomalaisten, joten en voinut olla kuulematta, kuten ei kukaan muukaan vaunussa. Ilmeisesti nainen valitti pojalleen, että tämä oli syönyt viimeiset McDonaldsin ranskikset, koska hän ei löytänyt niitä muovipussistaan.
Poika sanoi hiljaisella äänellä, että ei tiennyt minne ruoka oli kadonnut. Nainen alkoi ottamaan kierroksia. Hän tivasi kovaäänisesti pojaltaan: ”You know you ate them. You was lying all this time, lying to my face?!” Poika katsoi käsiinsä ja mumisi jotain. Äiti, joka istui poikansa vasemmalla puolella muutaman penkin päässä tempaisi muovipussin ilmaan ja heitti sen kovalla voimalla kohti poikaa.
Kuului iso pamahdus, kun pussi lensi pojan pään ohitse ja kolahti välilevyyn, joka erotti viereisen penkkirivin. Pussista lensi kova, muovinen lelu ja liukui suoraan vastapäätä minua istuvan naisen jalkoihin. Hän ei liikahtanutkaan ja yritti olla huomaamatta vieressä tapahtuvaa vanhemmuuden taidonnäytettä.
Poika säikähti äitinsä raivoa, mutta istui alistuneena paikallaan. Äitinsä ei ollut moksiskaan vaan komensi poikaansa: ”You better get that toy back.” Kun poika oli silminnähden kiusaantunut, nainen kohotti ääntään, ”You hear me? Get your ass down there and get the toy back!”
Poika liikahti penkiltä ja konttasi vastapäätä istuvan naisen jalkoihin lelunsa luokse. Hän otti lelun ja käveli paikalleen. Huomasin, että jokin pojan ryhdissä muuttui, kun hän istuutui takaisin penkkiin. Pelokkaalla uhmalla hän heitti lelun takaisin äidilleen. Kyseessä ei ollut väkivaltainen heitto, lähinnä pieni vaaraton roikku äidin syliin, mutta millisekunnissa tiesin, että nyt räjähtää.
Äiti säpsähti, otti lelun käteensä ja heitti sen kovalla voimalla poikansa päähän.
Tunsin äidistä leviävän väkivallan aallon vatsani pohjassa. Olin vihainen ja ymmälläni. Mitä helvettiä tässä oikein tapahtuu?
Poika ulvahti, piteli päätänsä ja mutisi kyynelien seassa kirosanoja. Hän katsoi äitiään kulmiensa alta kuin alistettu, vihainen eläin. Nainen liikahti lähemmäs, kohotti kätensä ja huomasin puristavani nyrkkejäni rystyset valkoisina. Silmäkulmastani näin, että kaikki matkustajat olivat kiusaantuneita ja pyrkivät kääntymään pois päin. Mietin nopeasti, mitä tekisin, jos äiti löisi poikaansa. Astuisin heidän väliinsä? Huutaisin, että lopettakaa?
Nainen siirtyi aivan lapsensa viereen ja huusi tälle kovalla äänellä: ”That’s it, you want me to slap you around?! Don’t you think I won’t start a scene in this train!” Poika laski katseensa ja alistui. Nainen tuijotti häntä kiinteästi – samoin kuin alfa tuijottaa kilpailijaansa koiralaumassa. Tilanne oli ohi.
Äiti kohotti katseensa ja vilkuili hitaasti ympärilleen junassa. Hän julisti kovalla äänellä, jotta kaikki varmasti kuulivat: ”Ain’t none of you know this kid. Only I knows this kid, I live with him 24/7. I know what an asshole he can be. He been disrespecting me all day. You can’t disrespect.”
”That’s the way I was brought up; you disrespect someone, you get your ass kicked.”
Näihin sanoihin hän päätti kasvatustieteellisen puheenvuoronsa. Seuraavalla pysäkillä he astuivat pois ja koko vaunu huokaisi hiljaa helpotuksesta ja häpeästä.
Tämä tapahtuma vaivasi minua pitkään ja pilasi tunnelmani. Mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vielä enemmän kuitenkin sydäntäni kylmäsi tapa, jolla äiti ja poika olivat kuin taistelevat villikoirat, joiden suhde perustui pelolle ja alistamiselle. En aistinut rakkauden hiventäkään, vain vihaa ja väkivaltaa.
 |
| A-junaa odottamassa. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen. |
Tänään L-junassa matkalla kotiinpäin satuin astumaan noin puolillaan olevaan vaunuun, jossa yhdellä penkillä istui vanha mies kyynärsauvan kanssa. Istuin kauemmas hänestä, sillä hän haisi lievästi kuten kodittomat monesti tekevät. Samaan vaunuun astui kolme reilun parikymppistä miestä, jotka juttelivat keskenään iloisesti.
He seisoskelivat suoraan edessäni ja heittivät läppää toisilleen sekä lähellä istuville. He olivat ihan mukavan oloisia heppuja, jotka nauttivat lämpimästä kevätpäivästä. Jossain vaiheessa vanha mies yskähti ja yksi kolmikosta käveli tämän luokse. Arvelin, että hän kysyi, oliko vanhuksella kaikki hyvin, johon mies sanoi jotain hyvin epäselvästi. Hän kai kertoi solvaillen, että jokin nainen oli varastanut hänen rahansa, tai muuta vastaavaa. En tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta kolmikon isoin kaveri yhtäkkiä alkoi huutaa kovaäänisesti miehelle.
”Say what?! Say what?!!”
Hän käveli uhmaavasti miehen luo, ja kaikki näytti niin elokuvamaiselta ja näytellyltä, että pieni hymynkare kävi huulillani – luulin että mies oli tuttu ja kyseessä oli jokin tervehtimisrituaali. Hymyni hyytyi nopeasti.
Vanha mies istui kyynärsauvansa kanssa ja iso kaveri huusi tälle uhmaavasti yhä. ”Say what!!? Say what, let’s do this!!” Vaistosin, että kohta tapahtuu. Isompi mies haastoi sata-nolla riitaa vanhan, raajarikon kodittoman kanssa. En tajunnut yhtään, miten tämä vaaraton tilanne yhtäkkiä ryöstäytyi tilanteeksi, jossa huomasin miettiväni, kenelle miehistä pärjäisin ja kuka olisi taistelutilanteessa suurin uhkani.
Vanhus oli silminnähden peloissaan, mutta ilmeisesti soitti vielä suutaan ja isompi kaveri jatkoi huutamistaan. Mies oli naama kiinni vanhuksessa ja löi lippalakin tämän päästä. Kun isompi mies kohotti kätensä, huomasin harkitsevani jälleen, mitä tekisin. Nousenko ylös ja otan kiinni isosta kaverista, ennen kuin tämä murskaa vanhuksen. Painoeroa meillä oli varmaan 20 kiloa ja mies vaikutti valmiilta mihin vaan. Hänestä huokuva väkivalta velloi vatsanpohjassani – taas.
Lippalakin lennettyä koditon vanhus voihkaisi, vetäytyi pois päin ja huusi epätoivoisesti: ”Stop, stop! I got AIDS, I got AIDS!” Isompi kaveri ei välittänyt vaan jatkoi huutamistaan ja kohotti kätensä. Kirosin tilannetta ja tiesin, että tässä voi käydä huonosti. Vanhus huusi aidsistaan todennäköisesti, jotta isompi kaveri pelkäisi hakata miehen veriseksi.
Onneksi vanhusta vastapäätä istuneet miehet nousivat vaivautuneina ylös ja puhuivat isommalle miehelle. ”Be cool, be cool!”, nämä sanoivat ja mies antoi heidän rauhoitella itseään. Juna pysähtyi ja vanhempi mies sanoi ”All right all right, I’m done, I’m sorry”, ja nilkutti keppeineen junan toiseen päähän.
Junan vaunu tyhjeni. Kaikki lähtivät kiireen vilkkaa pois, vaikka suosituin, linjan päätepysäkki oli vasta seuraavana. Vain minä, vieressäni istuva täysin välinpitämätön mies ja eräs nainen jäimme vaunuun kolmikon ja vanhuksen lisäksi. Olin päättänyt, että en lähde junasta sen takia, että pelkään, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Tilanne oli kuitenkin ilmeisesti ohitse ja isompi kaveri palasi kahden kaverinsa luo minua vastapäätä. Hän sanoi kovalla äänellä jengilleen: ”You don’t talk like that about women, you show respect!” Hänen kaverinsa nyökyttelivät ja toistivat: ”You don’t disrespect!” Ilmeisesti aikaisemmin kuulemani sanojenvaihto oli loukannut kolmikkoa ja isoin alfa oli halunnut opettaa vanhukselle kunnioitusta. En kuullut, mitä tasan tarkkaan oli sanottu, mutta muuta en osannut päätellä.
Isompi mies rehvasteli kavereilleen. Hän kertoi olevansa kova nyrkkeilijä ja näytti kännykästään ilmeisesti videota, jossa hän hakkaa säkkiä tai sparraa kuntosalilla. ”I’m fast, I’m big. It’s what I do, I box.” Surullisena kuuntelin, kun mies pönkitti egoaan ja tämän hännystelijäkaverit nyökyttelivät.
Lopulta päätepysäkki saapui ja nousin ylös. Keväisen päivän synnyttämä, raikas tunnelmani oli poissa ja halusin vain mahdollisimman nopeasti helvettiin vaunusta. Nousin ylös ja lähdin kohti ovea.
Yhtäkkiä isompi kaveri alkoi jälleen huutaa: ”Say what?!! Say what!!”
Hän ryntäsi ohitseni vaunun takaosaan, jossa vanhus oli ilmeisesti katsonut häntä pahasti. Tällä kertaa heidän välissään ei ollut ketään. Lähdin liikkeelle kohti heitä – tarkoituksena tehdä jotain, mutta en tiennyt tarkkaan mitä.
Vanhus yritti vaivaisesti nousta ja lähteä kohti avautuvaa ovea, mutta isompi mies juoksi tämän eteen ja jyräsi tämän väkivaltaisesi kumoon. Vanhus lysähti junan kovan penkin reunaan kylki edellä ja kiljaisi. Tässä vaiheessa huomasin huutavani, että lopeta. Olin lähellä miestä ja valmiina tarttumaan häneen, mutta tunsin liikkuvani empien ja hitaasti.
Vierestäni juoksi hahmo kiinni isompaan kaveriin. Se oli vaunussa ollut nainen, jonka luulin jo lähteneen. Rohkea nainen työnsi miehen ovesta asemalaiturille sättien tälle. Olin onnellinen, että minun ei tarvinnut mennä väliin. Autoin vanhusta, joka onneksi pystyi nousemaan omin avuin jaloilleen. Hän huusi solvauksia isommalle kaverille, jota nainen pidätteli. Välillä näytti siltä, että he hyökkäisivät toistensa kimppuun kuin villieläimet.
Kävelin isomman miehen ohitse ja hidastin. Halusin nähdä, että mies ei hyökkäisi vanhuksen kimppuun, vaikka en ollut varma, mitä tekisin jos näin kävisi ja mihin vastuuni loppuisi. Kuulin, kuinka mies vaahtosi edessään seisovalle naiselle.
”Listen, you should know that the old man has no respect. He was disrespecting everyone…”
Minua alkoi ällöttää ja otin hatkat. Olin niin vihainen, että en jaksanut enää välittää. Syökööt vaikka toisensa – ei minun ongelmani. Laituri täyttyi ihmisistä ja huudot peittyivät hälinään.
Kävellessäni kotia tajusin, että vanhusta pahoinpidellyt mies oli se pikkupoika, jota äiti heitti lelulla päähän. Viidentoista vuoden kuluttua, todennäköisesti paljon aiemmin se poika alkaa opettamaan kunnioitusta lapsilleen, vaimolleen ja muille epäonnisille ainoalla tuntemallaan tavalla – väkivallalla. Vanhempien opit siirtyvät lapsille.
Mistä tämä kunnioituksen käsite oikein tulee? Mistä lähtien kunnioitus on jotain, jota ylläpidetään väkivallalla ja pelolla? Minun maailmassani kunnioitus ansaitaan kypsyydellä, taidolla ja suurisieluisuudella. En haluaisi uskoa, että joillekin ihmisille kunnioitus on kuin koiralauman hierarkia. En halua katsoa, kun ihmiset noin vain pahoinpitelevät lapsia ja vanhuksia ja kuvittelevat tekevänsä oikein.
Surullisen tästä tarinasta tekee myös se, että kaikki sen hahmot ovat minua lukuunottamatta tummaihoisia. Köyhistä oloista, getoista ja elämän koulun kasvattamina vähemmistöt pitävät yllä kulttuuria, jossa vielä paikoin ihannoidaan väkivaltaa ja ongelmat ratkaistaan hurmeisesti. Lapset eivät pääse kouluihin tai pois lähiöistään. Historiallisesti mustat ovat pitkään olleet alistettuja, vailla ihmisoikeuksia. Kunnioitusta on opetettu ensin ruoskalla, sitten syrjinnällä ja nyky-amerikassa systeemin sisään kätketyllä rasismilla. Valkoinen mies on kohdellut alaisiaan kuin koiria.
Suoraan sanottuna en aina tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
– Juho
P.S.
New York on kaikesta huolimatta ihana kaupunki ja tunnen oloni täällä turvalliseksi. Rikollisuus on ollut laskussa koko 2000-luvun, ja nämä kuvailemani tapaukset ovat todennäköisesti poikkeuksia, mutta silti kertovat jotain taustalla piilevästä kulttuurista. Tummaihoiset ovat rikos- ja väkivaltatilastoissa kärjessä, mutta syyt tähän eivät liity ihonvärin tuottamiin erityispiirteisiin, vaan slummiutumisen mukanaan tuomaan köyhyyteen ja huumeongelmiin, sekä rankaisulaitoksen epätasa-arvoisuuteen.
Valitettavasti New Yorkista ei kirjoiteta niitä lähimmäisenrakkauden todistuksia, joita itsekin olen kokenut huomattavasti enemmän kuin tylyyttä – lupaan kertoa jatkossa myös niistä.
Äänestä, sillä Suomesta ei saa tulla USA!
 |
| Äänestäminen on mukavaa! |
Kävin antamassa ääneni itsenäisen Suomen 37. eduskuntavaaleissa Suomen pääkonsulaatissa New Yorkissa. Se oli yksi parhaimmista ja tärkeimmistä asioista, mitä olen tänä vuonna tehnyt.
Asuttuani New Yorkissa vasta kohta kolme kuukautta, olen jo nähnyt tarpeeksi tietääkseni, että Suomesta ei koskaan saa tulla samanlaista maata kuin Yhdysvalloista. Vain äänestämällä meillä suomalaisilla on mahdollisuus säilyttää kotimaamme tasa-arvoisena, oikeudenmukaisena ja hyvinvoivana.
Nostan esillä kaksi asiaa, joita haluan jokaisen ääntään antavan miettivän:
- Onko ääneni maksuttoman koulutuksen puolesta?
- Onko ääneni julkisen ja kohtuuhintaisen terveydenhuollon puolesta?
Nämä ovat kaksi asiaa, joiden puuttuminen synnyttävät Yhdysvalloissa mittaamattoman määrän kärsimystä. Ja nämä ovat myös poliittisia päätöksiä.
Pakotetaan opiskelijat velkavankeuteen – loistava idea!
Jokaisen amerikkalaisen perheenisän ja -äidin toive on saada lapsensa hyvään kouluun. Tämä tarkoittaa massiivisten säästöjen keräämistä jälkikasvun varalle, sillä koulutus on kallista. Yksi lukuvuosi esimerkiksi Columbian yliopistossa New Yorkissa maksaa noin 62 000 dollaria (sis opiskelija-asunnon kampukselta). Tästä johtuen amerikkalaiset saavat yliopistoihin yleensä vain rikkaimpien perheiden vesat, ja heikommista olosuhteista tulevat eivät kykene nousemaan koulutuksen avulla lähiöiden kahleista. Toki täällä on olemassa erilaisia stipendijärjestelmiä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia vähävaraisille lahjakkaille nuorille, mutta apurahat eivät mitenkään voi auttaa kaikkia.
 |
| Amerikkalainen koulutus on laadukasta – mutta sietämättömän kallista. |
Jos olet opiskelija, sinulla on myös mahdollisuus opintolainaan, jota myönnetään helpommin kuin muita lainoja. Valitettavasti tämä on ansa, sillä tällä viikolla julkaistun Federal Reserve Bank of New Yorkin tutkimuksen mukaan 14,7% New Yorkilaisista opintolainan ottajista ajautuu velkavankeuteen ja luku on tasaisesti kasvanut koko 2000-luvun ajan. Lisäksi opintolaina ei pyyhkiydy pois henkilökohtaisen vararikon avulla, toisin kuin esimerkiksi luottokorttilainat.
Yliopistosta valmistuminen ei myöskään avaa automaattisesti uuden työpaikan ovia, mutta laina sen kun kasvaa tasaisella 6%:n korolla. Tästä johtuen monen nuoren tulevaisuus on useaksi vuodeksi sinetöity kymmenien tuhansien dollareiden velkasinetillä ennen kuin he edes pääsevät kunnolla aikuisen, työssäkäyvän korkeastikoulutetun elämään kiinni (keskimääräinen opintolaina New York Cityssä on 34 000 dollaria). Lisäksi myöhässä olevat lyhennykset vaikuttavat luottoluokitukseen, mikä taas vaikeuttaa esimerkiksi asuntolainan saamista tai ylipäätänsä hyvän asunnon vuokraamista. Niinpä vastavalmistuneet joutuvat hankkimaan kämppänsä kaukaa keskustojen työmahdollisuuksista, jos heillä on varaa asuntoon ollenkaan.
Suomessa kaikilla on mahdollisuus kouluttautua ilman lukukausimaksuja ja vieläpä valtion kustantaman opintotuen avulla. Korkeakoulut eivät Suomessa ole vain kaikkein varakkaimmille tai kaikkein lahjakkaimmille; Suomi uskoo siihen, että yliopistojen tarkoitus on kasvattaa sivistyneitä kansalaisia. Ja jokaisella on oikeus sivistää itseänsä. Jokaisen ei tarvitse olla nero päästäkseen yliopistoon, eikä korkeakoulun tarkoitus ole valmistaa vain nobelisteja ja ruudinkeksijöitä. Yhtä arvokkaita ovat ne ihan tavalliset insinöörit, kirjaston hoitajat, bioanalyytikot ja historioitsijat, jotka pitävät yhteiskunnan rattaat pyörimässä ja antavat sille lisäarvoa.
Tämä ei saa muuttua.
Terveyttä niille, joilla on siihen varaa
Koulutuksen lisäksi amerikkalaisten on säästettävä suuria summia ”pahan päivän varalle”, ja sillä yleensä tarkoitetaan esimerkiksi onnettomuutta tai muuta terveyteen liittyvää. Amerikkalainen terveydenhuolto on täyttä, ällistyttävää riistoa. Täkäläinen terveyspolitiikka on periaatteessa hyvin yksinkertaista: jos sinulla ei ole rahaa, sinulla ei ole varaa sairastaa.
Esimerkkinä vaikkapa eräs tuttavani, joka kävi lääkärissä neljä päivää kestäneen kuumeen takia. Lääkäri neuvoi hänelle lääkkeet, ja ilman mitään kokeita, testejä yms. kyseisen käynnin hinnaksi pamahti 750$. Toisena surullisena esimerkkinä verikokeet, vaikkapa allergian varalta. Tämä yksinkertainen toimenpide maksaa 2000 dollaria. Kuvitelkaa! Terveysvakuutus on täällä pakollinen, tai päädyt loppuelämäksi velkoihin.
Jotta välttyisi näiltä perversseiltä maksuilta, on hankittava oikeanlainen terveysvakuutus, health plan, joka kattaa vaivasi. Halvimmillaan vakuutus irtoaa noin 200:lla dollarilla kuukaudessa, mutta tällaisissa halvemmissa sopimuksissa on usein eräänlainen omavastuu, (deductible) jonka mukaan health planin mukaisia terveyspalveluita on käytettävä 6000 dollarin arvosta, ennen kuin vakuutus alkaa kattamaan kuluja. 6000 dollaria, aivan järkyttävää! Lisäksi monet halvat vakuutukset eivät kata ”vaativampia” toimenpiteitä, kuten vaikkapa allergiatestejä, jolloin saatat joutua maksamaan vakuutuksen lisäksi sen 2000 dollaria omasta pussistasi, jotta saat terveytesi kannalta elintärkeää tietoa ja hoitoa.
Vakuutusyhtiöt, pankit ja lääkärit muodostavat saatanallisen liiton, jonka tarkoituksena on saada amerikkalaiset elämään koko elämänsä velassa, stressissä ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuutta. Yksi murtunut nilkka voi syöstä elämäsi raiteiltaan, ja jos sinä tai perheenjäsenesi sairastuu kalliisti hoidettavaan tautiin kuten syöpään, on tarusi lopussa. Breaking Bad-televisiosarjan Walter White ja velkaantumisen pelossa aloitettu metamfetamiinin valmistaminen ei absurdiudessaan ole lainkaan niin kaukaa haettua.
Suomessa jokaisella on oikeus julkiseen terveydenhuoltoon, johon myös jokaisella on varaa. Esimerkkejä hinnoista näet täältä. Lisäksi jokainen suomalainen kuuluu Kelan julkisen sairasvakuutuksen piiriin, joka mm. korvaa leijonanosan lääkkeiden hinnoista. Suomalaisena minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmiset täällä pelkäävät niin paljon terveytensä puolesta, sillä Suomessa olen aina tiennyt, että saan hoitoa, joka ei syökse minua taloudelliseen perikatoon. Nyt minua hävettää, että joskus muinoin tuskailin tyräleikkaukseni hintaa, joku 100 euroa, kun tiedän että täällä kirurgin veitsen kosketus maksaa kuin kallein mirhami (jenkkilässä samainen tyräleikkaus kustantaa jopa yli 10 000 dollaria).
Terveydenhuollon on pysyttävä julkisena, kaikille mahdollisena palveluna.
 |
| 1000 euroa maksavasta syöpälääkityksestä suomalainen maksaa 6 euroa. Kuva: (c) Riemurasia |
Älä jätä äänestämättä!
En ole koskaan ennen ollut niin iloinen veronmaksaja kuin nyt. Täällä vietetty aika saa näkemään suomalaisen hyvinvointivaltion ylivertaisuuden ja suorastaan rakastan maksaa kymmenykseni Suomelle, kun tiedän että sillä rahalla mahdollistetaan niin paljon hyvää.
Joten rakas suomalainen, äänestä! Maksuton koulutus ja julkinen terveydenhuolto ovat loistavia poliittisia päätöksiä, jotka mahdollistavat kansakuntamme hyvinvoinnin, ja joiden ansiosta koen Suomeni turvallisena ja rakastavana yhteiskuntana. Tavalliset heikompituloiset amerikkalaiset eivät äänestä, sillä he eivät usko, että asiat voivat muuttua. Heillä ei ole aikaa suunnitella tulevaa, ei ole aikaa ottaa asioista selvää, sillä ainainen huoli rahan riittämisestä ja pelko selviytymisestä vie kaiken energian.
Vaikka et löytäisi ehdokasta, jonka ajatukset vastaavat sataprosenttisesti sinun ajatuksiasi, älä jätä äänestämättä! Politiikan maalaaminen mustavalkoiseksi ”kyllä tai ei” -politiikaksi on amerikkalainen ansa. Suomalainen politiikka on menestynyt kompromissin ja konsensuksen avulla, asioista voidaan keskustella, jotta löydetään yhteinen pelikenttä. Ultimaatumit eivät yleensä toimi. Äänestäjänä etsi se ehdokas, jonka kanssa voit olla samaa mieltä tärkeimmistä asioista. Jos arvostat suomalaista yhteiskuntaa valitse ehdokas, joka ei leikkaa koulutuksesta, ei kannata lukukausimaksuja eikä halua yksityistää terveydenhuoltoa.
Ja kaikille heille, joiden mielestä suomalaiseen yhteiskuntaan sopivat lukukausimaksut, minimiin supistettu julkinen sektori tai muu amerikkalainen hapatus, tulkaa asumaan tänne tavallisen, heikko- tai keskituloisen elämää.
”Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen.”
-Juho
P.S. Ennakkoäänestys Suomessa 8.–14. huhtikuuta, vaalipäivä sunnuntaina 19. huhtikuuta.
Kuume Goes NYC Pillow Fight 2015!
Hojo Hojo!
Kävinpä hankkimassa itselleni muutaman ruhjeen New York Cityn virallisessa tyynysodassa. Tsekkaa videolta meiningit, oli nimittäin aika hubaa!
Kävinpä hankkimassa itselleni muutaman ruhjeen New York Cityn virallisessa tyynysodassa. Tsekkaa videolta meiningit, oli nimittäin aika hubaa!
Stand Up ja altavastaajan luvattu maa
Olin matkalla Debussyn konserttiin Upper West Sidelle ja henkisesti valmistautunut kuuntelemaan ihania ja rauhoittavia, impressionismin ruhtinaan säveliä. Paikalle saavuttuani huomasin pettymyksekseni, että konsertti oli peruttu sairastapauksen vuoksi. Voi ynseys! Olin raahautunut Brooklynista Manhattanille ja valmiiksi herkistyneenä auditiiviselle hyväilylle ja nyt yhtäkkiä vailla päämäärää.
Päätin keksiä jotain ja marssin lähimpään irkkupubiin. Hetken kauhisteltuani korkeita hintoja, päätin tilata vettä ja kaivoin kännykkäni esille. Melkeinpä jokaisessa new yorkilaisessa irkkupubissa on tarjolla WiFi ja selasinkin nopeasti sosiaalisen median markkinointisivut lävitse ja löysin alakaupungilta ilmaisen stand-up illan. Jos ei Debussya niin sitten komediaa, jospa herkkä mieleni sopeutuisi uuteen moodiin.
Kyseinen stand up -ilta sisälsi interaktiivisen osion: yleisön jäsenet saivat kirjoittaa maksimissaan 150-sanaisen, mahdollisimman huonon tarinan/näytelmän/runon, esittää sen ja voittaja saisi huiman palkinnon. Metrossa istuessani kirjoitinkin täysin surkean runon ja päätin voittaa kyseisen kilvan. Minulla oli nimittäin salainen ase, joka löytyy jokaiselta ulkomaille matkaavalta suomalaiselta:___________! (tähän voitte lisätä tussilla sen, mikä ekana mieleenne tuli, paljastan oikean vastauksen myöhemmin)
 |
| Shit Lit – hieno tapahtuma, suosittelen! |
Bunga’s Den -niminen klubi sijaitsi Chelseassa ja varmana voitosta marssin sisään. Morotin baarimikkoa ja ilahduin happy hourin edullisista juomatarjouksista. Pian olikin showtime ja juontaja Tim Racine (SPIKE TV, Comedy Central) astui lavalle. Esiintyvät koomikot olivat kovan kaliiberin kavereita, mm. Saturday Night Livessä, Conanissa ja muilla isoilla lavoilla esiintyneitä nimiä. Yksikään ei ollut nolo ja kaikilla oli naurettavia juttuja.
 |
| ”Vuokraisäntäni on israelilainen ja luulee minunkin olevan juutalainen,
en uskalla kertoa hänelle, että olen Palestiinasta, koska en halua tulla kotiin ja huomata hänen asuvan huoneessani.”
|
Sitten oli aika kilpailun! Juontaja kyseli, josko yleisössä olisi huonoja tarinoita kerrottavaksi. “Jee!”, huudahdin ja yllättäen perhoslegioona löysi tiensä vatsaani. Suomenkielinen huudahdukseni oli huomattu ja pian kävelinkin lavaa kohti. Kanssakilpailijoita oli neljä. Meidät laitettiin riviin pojottamaan lavavalojen häikäsemiksi, ja ajattelin, että onneksi kukaan ei tunne minua.
Juontaja pyysi vieressäni olevan kilpailijattaren mikkiständin luo. Hän kyseli kotipaikkakunnan ja nimen ja muita henkilötietoja ja vitsaili samalla. Kilpailijatar oli juonessa mukana ja vastaili hauskasti ja älykkäästi. Amerikkalaiset todella hallitsevat small-talkin, jopa tiukoissa paikoissa yleisön edessä.
Tämä kilpailija esitti 150-sanaisen näytelmän, joka oli huvittava ja kirvoitti aplodit yleisöltä. Seuraava kilpailija esitti todella oudon runon, ja yleisö tykkäsi. Sitten oli vuorossa lyhyt kertomus, jossa ei ollut mitään järkeä, mutta silti se nauratti. Toiseksi viimeisenä olinkin sitten minä, Team Finlandin ainoa edustaja ja Suomen maailmankuulun komediaskenen epävarma lipunkantaja.
Juontaja Racine kysyi mistä olen kotoisin. “Suomesta”, vastasin ja yleisö syttyi taputuksiin. Siinä vaiheessa tiesin, että voitan. Itsevarmuuteni oli yli 9000 ja vatsan pohjan perhoset muuttuivat sateenkaariksi. Olin varma voittaja, sillä olin underdog, altavastaaja, Rocky, Ali vs Foreman, Karate Kid – ja amerikkalaiset rakastavat altavastaajia.
Lisäksi olin ulkomaalainen ja vielä maasta, josta ihmiset jenkkilässä eivät yleensä tiedä mitään. Olin vaalea skandinaavi, jonka nimeä on vaikea lausua. Tajusin, että tämä myy. Racine tapaili nimeäni:
“Ya hoo..? Yu ho?”
“Who you callin’ a ho?” vastasin ja iskin silmää yleisölle. Naurua, success. Vanha kunnon ”Juho – you ho” -vitsi osoitti jälleen voimansa.
Juontaja hämääntyi hetkeksi ja kanssakilpailijat nieleskelivät. He tiesivät, että lavalla on nyt suomalainen altavastaaja
Lava oli minun ja oli aika esittää runoni. Metromatkan aikana oli mieleeni palautunut syksyiset Oulun musiikkivideofestarit, joissa olin tehnyt talkoolaishommia. Festarien loppujuhlassa pääsin todistamaan eräänlaista alastonta runonlaulantaa, jossa ihmeellinen mies lausui munasillaan Eppu Normaalin lyriikoita, lausuen joka sanan kahdesti. Jo tuolloin ihastelin nerokasta ja taiteellisesti vankkaa esitystapaa, ja kirjoittaessani 150 sanan runoani, päätin esitellä tämän metodin amerikkalaisyleisölle. Tein kuitenkin rohkean päätöksen pitää vaatteet päälläni.
(alla taidonnäyte kyseisen herran lausunnasta)
(alla taidonnäyte kyseisen herran lausunnasta)
Tässä runoni, jonka jokainen sana siis sanottiin kahdesti:
Plurality
It was not of this world, he thought but kept on looking.
Pointy ears and more eyes than anyone would accept.
No way that is gonna qualify.
Still not convinced, but by this time tomorrow no one would care.
That the lover he had found was a true, tangible love.
Always there but still shameful. Above all, twice as much fun!
Yleisö oli ihmeissään ensimmäisten säkeiden ajan, mutta pian tajusi juttuni. Kun olin valmis, kohotin katseeni ja yleisö oli minun, olin tyrmännyt Ivan Dragon, ja suosionosoitusten saattelemana luovutin mikin juontajalle ja siirryin lavan takaosaan. Minun jälkeeni tullut kilpailija tiesi sen, minkä kaikki muutkin: game over, ulkomaalainen altavastaaja, Cinderella Man, oli jo voittanut tämän pelin.
Urheasti hän kuitenkin otti lavan ja oli hyvä, luultavasti olisi voittanut, jos ei olisi ollut paikallinen. Lopulta oli aika yleisöäänestyksen ja hurmioitunut yleisö mylvi minut voittajaksi! Kohotin käteni ilmaan ja silmieni takana oleva videotykki heijasti mieleeni liikuttavia kuvia ryysyistä rikkauksiin -tarinoista.
Ja palkintoni oli mieltä huumaava: 10 dollaria juontajan taskusta sekä Jimmy Fallonin kirja. Ah, kyllä tällä lyö leiviksi!
Voittajan oli kuitenkin helppo hymyillä ja minua suorastaan huvitti, kun kanssakilpailijat hehkuttivat, että “dude, I just love experimental poetry, it’s like, the future!”.
Minä olin ainoastaan tullut voittamaan, en tekemään taidetta.
Nyt kun olet lukenut tämän tarinan, tiedä se, että myös SINÄ voit olla voittaja. Sinun tarvitsee vain olla altavastaaja, ulkomaalainen ja uskaltaa nostaa kätesi ja ilmoittautua. Tässä maassa yleisö on sinun.
Mutta tämän tempun voi tehdä vain kerran. Kun olet kerran voittanut, sinusta tuleekin suosikki, sinun on oikeasti seuraavalla kerralla osattava jotain, etkä voi vain luottaa siihen, että sisäinen Sylvester Stallonesi hoitaa homman kotia ja sinä vain nautit parrasvaloista.
Meillä suomalaisilla on salainen ase: olemme missä tahansa altavastaajia. Siksi meistä tykätään.
Vinkkini kuuluukin:
Katso Rocky I – V (plus se uusin Balboa). Tule New Yorkiin, ja osallistu jokaiseen mahdolliseen julkiseen kilpaan. Ulkomaalaisena* sinulla on lähtökohtaisesti parempi mahdollisuus voittaa.
Muista käyttää momentumisi johonkin kilpailuun, jossa palkinto on yli 10 dollaria.
-Juho
Bonus: Saunamiesvitsi!
Miksi kutsutaan saunamiestä, joka asuu lauteittesi alla?
-Altavastaajaksi.
Har har har.
*Disclaimer: joissain paikoissa sinun täytyy nimenomaan olla valkoihoinen ulkomaalainen, jotta voitto olisi varma!
Kuume, part I: HEL – NYC "Smell The Money"
Boom! Tässä osa numero yksi eeppisestä Kuume-videosaagasta, muista tilata ja seurata
ja twiitata ja tekstata! Pahoittelut tärisevästä kamerasta, mutta tämä olikin vasta eka pätkä, kyllä tämä käsi tästä vakaantuu.
ja twiitata ja tekstata! Pahoittelut tärisevästä kamerasta, mutta tämä olikin vasta eka pätkä, kyllä tämä käsi tästä vakaantuu.
-Juho
Kuume Productions 