Kategoria: seikkailu

Kirjeenvaihtaja Karjalainen: In The Jungle pt I

~ kuumemies ~ Kommentoi

Viime vuonna meidän Juho seikkaili Boliviassa ja kuvasi viidakkopätkiä Madventuresin kirjeenvaihtajana. Matskua jäi kuitenkin niin paljon yli, että Kuumeella päätimme tehdä pienen dokkarin siitä, miten Bolivian sademetsässä selviää.

Kiitokset Max Adventuresille mahdollisuudesta lähteä selviytymään – Kuume suosittelee! http://www.maxjungle.com/

 

Osa kaksi ilmestyy lähiaikoina!

 

 

Kun puukkomies hyökkäsi Kolumbiassa

~ kuumemies ~ Kommentoi
Maailmalla reissaaminen on suurimmaksi osaksi erittäin turvallista ja vaikeuksista on helppo pysyä kaukana tervettä järkeä käyttämällä. Olen maaliskuusta asti tehnyt ulkoministeriölle ja Madventuresille erilaisia matkustusturvallisuus-aiheisia videoita. Uusimmat voit tsekata alta:

Etenkin näiden videoiden taustalla ovat oikeat tapahtumat, osa minulle tapahtuneita ja osa tuntemilleni ihmisille. Kerron teille nyt tositarinan Kolumbiasta, Cartagenan kuumista kaduista ja päälleni karanneesta puukottajasta.

Elämme marraskuuta 2015, olen juuri saapunut Kolumbiaan pahamaineisesta Venezuelasta ja minut ympäröi ihana turvallisuudentunne. Cartagena on täynnä länkkäreitä, joihin en ole kolmeen kuukauteen törmännyt, minun ei tarvitse pelätä, että vastaantuleva 13-vuotias vetää povitaskustaan pistoolin ja vaatii kännykkääni. Cartagenan hurjimmat vuodet ovat takanapäin ja nyt se on taskuvarkauksia lukuunottamatta suhteellisen turvallinen paikka.

Olen tavannut uusia ihmisiä, saanut uusia kavereita ja Cartagenan travellerighetto-alue Plaza Trinidadin ympärillä houkuttelee joka ilta. On mukava istuskella ja nauttia lämpimistä illoista milloin kitaraa pimputtaen ja milloin rommia maistellen.

Plaza Trinidad, Cartagenan kivoimpia illanvietto-mestoja.

Nyt on eräs tuollainen ilta. Olen Plaza Trinidadilla, istun joidenkin ihme hippien piirissä ja yksi heistä rämpyttää kitaralla Bob Marleyta. Ympärillämme argentiinalaiset, rähjäisen näköiset reissaajat myyvät tekemiään rannekoruja ja osa heistä jonglööraa rahan toivossa. Aukio on pieni, mutta täynnä elämää.

Hyvä venäläinen ystäväni pelaa shakkia kolumbialaisen ukon kanssa. Hän häviää ensimmäisen pelin ja kiroilee venäjäksi. Hän on hyvä voittamaan mutta huono häviäjä, lohdutan häntä Ron Medellin -rommilla. Se auttaa ja hän voittaa seuraavan pelin (Venäjä, doping??).

Venäläinen ystäväni shakin lumoissa Plaza Trinidadilla.

Eräs reissaaja antaa minulle kitaran ja soitan pari rutinoitunutta biisiä, jotka olen erinäisissä juhlissa soittanut varmaan miljoona kertaa. Tunnen oloni nuoreksi 29-vuotiaaksi ja elämä on edessäni. Ah, kylläpä on mukavaa, ajattelen. Eräs tyttö katsoo minua alta kulmain ja alkaa juttelemaan. Hän on kolumbialainen neito ja haluaa tietää, kuinka olen oppinut soittamaan kitaraa.

Hänen tummat silmänsä ovat syvät ja selitän hänelle Suomesta ja talvesta ja lumesta ja kaikista niistä kliseistä, mistä on hyvä aloittaa lirkuttelu. Venäläinen ystäväni läimäyttää minua naapurimaisella voimalla lapaluihin. Hän on voittanut jälleen ja haluaa pelata minua vastaan. Yritän viestiä hänelle, että nyt on juttu meneillään, pliis.

Sitä paitsi olen ihan paska shakissa, enkä halua nöyryyttää itseäni juuri nyt. Vastaan ”Njet Molotov” ja yhdessä nauramme. Meillä on hauska porukka kasassa ja sekoitamme Medellin-rommia hedelmämehuun. Kolumbialaistyttö hymyilee viehättävästi ja kysyy, pidänkö punotuista rannekkeista. No kukapa ei.

Hetken kuluttua kävelen erään ikkunan luo. Se on aukiolle vievän kadun kolmanneksi lähin ikkuna. Koputan siihen ja pian minulle ojennetaan kolme suurta olutta – pilkkahintaan. Olen ollut Cartagenassa aika pitkään ja tiedän, minkä ikkunan takaa löytyy paikallinen pontikkapoika.

Palaan aukiolle ja jossain sen hulinan keskellä näen punapaitaisen hahmon. Olen nähnyt hänet aiemminkin, kerjäämässä kadun kulmassa. Hän on hoikka tummaihoinen kolumbialainen, käkkärät hiukset ja täysin sekopäinen katse silmissä. Todennäköisesti kovan luokan narkkari tai hieman jälkeen jäänyt – ehkä molempia. Hänellä on aina kuolaa suupielessä.

En ajattele asiaa sen enempää. Liityn takaisin seurueeseen ja juttelemme niitä näitä, laulamme lauluja ja nautimme joutilaisuudesta ja lämmöstä. Jossain vaiheessa, niinkuin yleensä illan vietoissa tapahtuu, tunnen painetta alavatsassani. Saman paineen tuntee myös venäläinen ystäväni sekä kolumbialainen neitokainen. Rakkomme kehottavat meitä virtsaamaan.

Kävelemme eräälle pimeälle sivukujalle. Mietin itsekseni, että tämä on jotain mitä en ikinä olisi tehnyt Venezuelassa. Pimeät kujat yöaikaan ovat kutsu varkauksille ja väkivallalle. Tunnen kuitenkin oloni turvalliseksi. Minä ja venäläinen ystäväni käytämme hyväksi luonnon suomia lahjojamme ja heitämme kepilliset miehekkään huolettomasti tien varteen. Herrasmiesmäisesti vartioimme kolumbialaisen neitomme yksityisyyttä.

Juuri tällä hetkellä näen hahmon kujan suussa. Se kävelee meitä kohti, pysytellen varjoissa. Minulla ei ole silmälaseja päässäni, joten en voi nähdä kovin tarkasti, mutta olen näkeväni jotain hahmon kädessä. Varmuudella tunnistan punaisen paidan.

Kehoni jännittyy ja nykäisen kaveriani hihasta. Näetkö tuon? Hyypiö lähestyy meitä. Kolumbialainen neito on yhtäkkiä rinnallamme ja puhuu punapaitaiselle. En ymmärrä kovin hyvin, mitä hän sanoo, mutta hän tuntuu rauhoittelevan kaveria. Tuijotan miehen käteen ja olen melko varma, että hän pitelee jotain.

Tyttö puhuu tyypille, erotan puheesta ”guerrero”, mikä tarkoittaa soturia. Guerrero kääntyy takaisin ja kävelee pois kohti aukiota. Seuraamme kolmistaan perässä. Kerron venäläiselle kaverilleni, että tuolla hyypiöllä oli puukko kädessä. Hän kohauttaa harteitaan ja sanoo, että hänen mielestään se oli piippu.

Ehkäpä se olikin vain piippu, ajattelen.

Takaisin aukiolla. Istuskelemme samassa porukassa, yhtäkkiä punapaitainen on luonamme. Hän tuijottaa meitä hurjilla silmillä. Niskavillani nousevat hieman. Tyttö puhuttelee kaveria ja jostain syystä hyypiö on hyvin levoton. En ymmärrä tarpeeksi espanjaa kyetäkseni seuraamaan heidän keskusteluaan, mutta hetkisen jälkeen tyttö antaa kaverille hieman pilveä ja punapaitainen vilkaisee meitä kylmästi ja häipyy.

En tämän tapauksen jälkeen enää kiinnitä kaveriin huomiota vaan jatkan illan viettoamme. Lopulta kello on päälle kolme ja aukio jo aika tyhjänä. Venäläinen ystäväni ilmoittaa lähtevänsä bordelliin ja katoaa taksilla. Jaahas, ajattelen, mutta eipä se ole ensimmäinen kerta.

Olemme kahdestaan aukiolla tytön kanssa. Olosuhteet ovat täydelliset ja lähestymme toisiamme. Jostain syystä en kuitenkaan tunne taikuutta välillämme, jokin ei tunnu oikealta. Suutelemme, mutta galaksit eivät räjähtele, enkä tunne maan liikkuvan allani. Sanon, että nyt minun on mentävä takaisin hostelliin. Hän antaa minulle tekemänsä rannekkeen.

Vaihdamme puhelinnumeroita ja lähden kävelemään aukiolta kohti hostelliani. Hostellini sijaitsee kirjaimellisesti ehkäpä kahdensadan metrin päässä aukiosta, eli no problem kävellä. Matkalla hostelliin sivuutan sen saman pimeän kujan, joka toimi vessanamme aiemmin. Kuulen, kuinka joku kadulla nukkuva kuorsaa kovaäänisesti. Kuorsaukseen sekoittuu hyytävä huuto. Joku näkee pahaa unta.

Hostellini oven vieressä on puu, ja sen nähdessäni tunnen pakottavaa tarvetta virtsata. Siinä on varmasti jotain alkukantaista, puu ja pissa kuluvat yhteen. Astelen puun luo ja valmistaudun avaamaan sepalukseni. En kuitenkaan kerkeä, sillä aistini heräävät.

Kuulen vaimeita juoksuaskelia takaani, kova koura tarttuu minua oikeasta olkapäästä ja katulampun valo heijastuu jostain metallisesta. Käännyn puolittain ja näen punaisen paidan. Kurkullani on puukko.

Ala-asteikäisenä aloitin painiharrastuksen. Se oli mukavaa hommaa, kunnes täytyi alkaa käyttää trikoita. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin harrastamaan itämaista kamppailulajia nimeltä Aikido. Se oli hyvä päätös ja kiitokset vanhemmilleni, jotka tukivat harrastusta ja mahdollistivat sen.

Aikido on itsepuolustuslaji, joka perustuu erilaisiin lukkoihin, horjutuksiin ja heittoihin. Harrastin aktiivisesti parikymppiseksi asti, jonka jälkeen en yliopistokiireiltäni enää juuri dojolle ehtinyt. Saavutin ruskean vyön ja nuorena aloitettu harrastus iskosti monia asioita selkärankaani.

Yksi tärkeimmistä on reagointikyky. Yleensä aikidotekniikat alkavat jonkinlaisesta kontaktista. Hyökkääjä tarttuu sinua ranteesta, olkapäästä tai yrittää lyödä. Tällöin tekniikan tekijä reagoi hyökkäykseen ja yleensä pyrkii pääsemään pois sen tieltä.

En väitä olevani mikään aikido-mestari, mutta pienestä pitäen harjoitellut asiat voivat putkahtaa pinnalle juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee. Näin tapahtui, kun minua tartuttiin olkapäästä.

Säikähdän, mutta en ehdi ajatella. Käännyn puolittain ja otan oikealla jalalla askeleen taakse. Luon itseni ja punapaitaisen välille tilaa. Tartun yhtäaikaisesti hyökkääjän vasempaan käteen, joka puristaa olkapäätäni. Samassa liikkeessä tartun kurkullani olevaan käteen. Tässä vaiheessa tajuan, että kädessä on puukko.

Olen tilanteessa, jossa voin ristiä hyökkääjän käsivarret pitääkseni puukon kaukana minusta. Liikkeeni eivät ole mitään toimintaelokuvien kaunista koreografiaa, vaan saan juuri ja juuri hankittua tarpeeksi liikemäärää työntääkseni hyökkääjän pois. Hän horjahtaa kauemmaksi ja minä käännyn välittömästi juostakseni karkuun.

Vanha Aikido-mestari Steven Seagal vääntelemässä käsiä.

Valitettavasti kompuroin takanani olevan puun juuriin ja kaadun puolittain.

Olen lähes kontallani, selkä kohden hyökkääjää. Tässä vaiheessa tunnistan ensimmäisen koherentin ajatuksen. ”Voi saatana se puukottaa mua selkään!”

Huudan ja kompuroin eteenpäin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saan itseni tasapainoon ja katson taaksepäin. Hyökkääjä on juuri kääntynyt karatakseen. Jostain alkukantaisesta syystä pysähdyn ja otan muutaman juoksuaskelen hänen peräänsä huutaen suomenkielisiä törkeyksiä. Selässäni ei ole puukkoa, kämmenessäni on muutama naarmu äheltämiseni tiimoilta, mutta muuten olen vahingoittumaton.

Kuulen juoksuaskelia aukiolta päin. Kolumbialainen tyttö saapuu luokseni ja kysyy hädissään, mitä tapahtui. Huohotan adrenaliinimyrskyssä ja osoitan kujalle, jonne punapaitainen Guerrero juoksi. Nainen huutaa ja juoksee punapaitaisen perään. Pääni jyskyttää läpi ajatusta: he tuntevat toisensa.

Keräilen ajatuksiani ja katson ranteessani olevaa, tytön minulle antamaa ranneketta.

Ehkä tämä tyttö ja punapaitainen työskentelivät yhdessä? Ehkä ensimmäinen kusireissu oli punapaitaisen ensimmäinen yritys ryöstää minut ja venäläinen ystäväni. Ehkä hän seurasi minua koko illan ja tytön merkistä lähti perääni. Mutta miksi tyttö halusi suudella minua, kuoleman suudelmia? Ehkä tyttö seurasi kauempaa tapahtumia ja lähti punapaitaisen perään jakaakseen oletetun ryöstösaaliin.

Joka tapauksessa katson taskuihini. Kännykkäni ja lompakkoni ovat tallella. Olen elossa ja vahingoittumaton. Soimaan itseäni, sillä minun olisi pitänyt vilkuilla taakseni kävellessäni hostellille. Minun olisi pitänyt seurata paremmin ympäristöäni.

Ennen kaikkea minun ei olisi pitänyt rueta painimaan puukkomiehen kanssa. Se on äärimmäisen vaarallista ja tyhmää. Aina on parempi idea luopua omaisuudestaan ja säilyttää henki ja terveys.

Reagoin hyökkäykseen refleksinomaisesti, eikä siinä ollut oikeastaan ajatukselle aikaa. Jos olisin aluksi nähnyt tilanteen ja tajunnut, että kyseessä on puukkomies, olisin todennäköisesti luopunut kamoistani.

Kirjoitan venäläiselle ystävälleni viestin. ”Kimppuuni hyökkäsi puukkomies. Ole varovainen, kun palaat hostellille. Olen kunnossa.” Muutaman minuutin päästä saan vastauksen: ”Voi helvetti!” Hän saapuu paikalle taksilla kesken kolumbialaisen bordellireissun. Siitä vasta tunnistaa tosi ystävän.

En koskaan enään nähnyt tuota kolumbialaista tyttöä tahi punapaitaista bandiittoa, mutta ranneke on yhä tallella, matkamuistona läheltä piti -tilanteesta.

Mystinen puukotus-ranneke.

Tämän puukkoepisodin jälkeen olen ollut huomattavasti tarkkaavaisempi ja pyrkinyt tunnistamaan tilanteita, ennen kuin ne kärjistyvät. Matkustusturvallisuus rakentuu tietoisuuden ympärille, ja huolellinen reissaaja ei joudu ikäviin tilanteisiin. Lisäksi jokaisen reissaajan on hyvä muistaa, ettei mikään materiaalinen omaisuus ole loppujen lopuksi niin tärkeää.

Mitä vuosi ulkomailla tekee normaalille elämälle

~ kuumemies ~ Kommentoi
Joku aika sitten havahduin outoon fiilikseen. Olen ollut yli vuoden Etelä-Amerikassa. Jotenkin se vain tapahtui. Suunnitelmani oli New Yorkin pestin jälkeen reissata muutama kuukausi ja palata jouluksi koto-Suomeen . Siis jouluksi vuonna 2015. Jotenkin vain siinä kävi niin, että olen yhä maailmalla ja normaalini on kaiken katoavaisuus ja epävarmuus.

Ongelmani ovat typeriä. Mietin kovasti, milloin lähden seuraavan kerran viidakkoon ja harmaita hiuksia tuottaa edullisimpien, alle kymmenen euroa päivässä maksavien jääkiipeilyvarusteiden vuokraaminen 6000 metrin vuoren valloittamista varten. Stressaan sitä, milloin aion mennä Argentiinaan ja menenkö ensin Paraguayhin. Monelle nämä ovat unelmia, eivät ongelmia.

Mutta niin siinä käy. Normaalina koettu elämä on subjektiivista ja olen siinä pisteessä, että kaksi vuotta sitten elämäni normaali elämä työpaikkoineen ja ystävineen tuntuu eksoottiselta ja oudolta. Jokainen joka reissaa pitemmän aikaa voi varmasti olla kanssani samaa mieltä. Normaali ei enää ole pysyvyyttä vaan kaiken katoavaisuutta, epävarmuutta ja odottamattoman odottamista. Ehkäpä sitä voisi kutsua vapaudeksi.

Unelmani on hyvä pizza. Television katselu omassa rauhassa. Kaverien kanssa kaljalla käynti. Tuttujen paikkojen näkeminen. Tuira. Jonkinlainen rutiini.

Tarkoittaako tämä sitä, että haluan takaisin kotiin? Onko tämä merkki siitä, että kuumeeni on laskemassa ja haluan vanhan elämäni takaisin?

Ei.

Tämä on merkki siitä, että jokainen unelmoi siitä, mitä heillä ei ole. Sen on pakko olla jokin evolutiivinen reaktio, jonka on tarkoitus estää meitä passivoitumasta ja pysähtymästä. Minulle se toimii hyvänä maan kamaralle palauttajana. On ihanaa, että voin lukea ystävieni kommenteja töiden alkamisesta ja luentojen ja tenttien harmaudesta ja tuntea kaipausta, nostalgiaa ja kateutta.

Joskus aamuisin leikittelen ajatuksella, että minun on noustava ja pyöräiltävä läpi tuulen, rännän ja loskan saapuakseni vihaamaani paikkaan, jossa teen työtä vailla tarkoitusta. Sitten naurahdan ja käännän kylkeni ja alan sen sijaan miettiä, missä syön aamupalan tänään. Kuitenkin pieni osa minusta haluaisi hypätä pyörän selkään ja kohdata harmaus, muistaa miltä se tuntuu.

Joku päivä sen taas teen. Mutta huomenna herään aikaisin, talsin La Pazin maahanmuuttovirastoon ja hankin itselleni lisäkuukauden kauniissa Boliviassa. Ei siksi, että sen tekeminen on jotain ainutlaatuisen radikaalia ja coolia, vaan siksi että se on normaalia, minun on tehtävä se. Niin tekisit sinäkin, jos olisit saappaissani.

Maailmalla olemisessa ei ole mitään erityisen erityistä. Siitä tulee normaalia elämää.

Ihanan normaalia.

Matka jatkuu ja jatkuu. Ja jossain vaiheessa siitä tuli normaalia.

Kuume, part II: Catch the Must-Sees in One Day

~ kuumemies ~ Kommentoi

Elämä New Yorkissa on välillä niin hektistä, että blogin pitäminen on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin vihdoin jatkoa kronologiselle matkustussaagalleni, eli tsekatkaa osa II! Video käsittää tällä kertaa vain yhden päivän, nimittäin sunnuntain 25.1.2015, jona kävin ensimmäistä kertaa kunnolla Manhattanin nähtävyyksiä näkyilemässä.


Jatkovideot lupaan toimittaa nopeammin, työkiireet vähenevät pian huomattavasti ja kerkeän käsittelemään näiden kuukausien aikana keräämääni matskua.

Finally got around to editing and uploading the next installment of my chronological video-series. Life is hectic here, but I promise to pick up the pace with the blog. This episode happens over the course of Sunday 25th of January and it captures me going to Manhattan for the first time to catch some of the sights. I also make an omelet. If this intro doesn’t excite you, I don’t know what will.

-Juho

P.S.
Voittajan Munakkaan resepti (The recipe for the Winner’s Omelet):

2 eggs
Some olives
Spoonful of olive oil
Handful of Cashew nuts
Salt n’ pepper
Grated Goat cheese

Heat the pan. Add olive oil. Add eggs. Add everything else. Eat when ready. Win.

After eating, head to Brooklyn Bridge.

Lukittuna kauhujen kartanoon

~ kuumemies ~ 2 kommenttia
Viime maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä – levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn’n Lord Nelson Mass.
Ennen illan konserttia halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt 1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti…
(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)

Saavuin Bronxiin neljän kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja. Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.

Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.

Bronx Old Courthouse

Rakennus oli aidattu ja sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä ensimmäinen kerros.
Lähestyin rakennusta ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta, mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.
Sisällä minut kohtasi kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin. Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan vessassa.
Kartta kerroksista.

Rakennuksen sisällä oli hiljaista, mutta kuulin yläkerrasta ihmisten ääniä. Edetessäni eteisestä porraskäytävälle, panin merkille kuinka hämärää tilassa oli. Muutama lamppu valaisi huoneen kulmista ja edessäni oleva, valokuvilla koristeltu pöytä oli heikosti näkyvissä. Muita ihmisiä ei näkynyt, mutta kuulin yhä ääniä ylhäältä.

Itse rakennus oli pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.
Osa taideteoksista oli valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa. Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua nähdäkseni veistokset ja muut teokset.
Näyttely oli jaettu kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.

Ivan Navarro: Zig Zag Electric Chair
2006
Astuin sisälle mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.
Edessäni avautuva huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja, vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti kaulaani?

Raajoja ja rakennusmurskaa.

Karistin ajatukset mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa. Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla silmillään ja avaisi suunsa?
Hyi.

Älä katso liian pitkään.
Kiersin kauhistuksen takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja -keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2 -pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti muista, joten tässä kuva.
Kuvittelin, että minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden. Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.
Kova jyrähdys palautti minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.
Silloin valot sammuivat.
Olin lähes täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa, kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa, kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään seitsemää.
Pimeyden keskellä otin askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli minua? Odotti että tulisin lähemmäs.

Juuri ennen kuin valot sammuivat.
Kännykkäni akku näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä mitä jos se enää olisikaan siinä?
Kävelin hitaasti pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!

Etenin salamavalon voimin.

Seuraavan vartin harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.
Käytävä aukesi oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle. Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.
Ovi oli kiinni. Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.
Ryntäsin ovelle ja yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.
”Ei saatana.”
Teräksinen ovi oli visusti kiinni.
Huusin oven läpi. Ei mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa. Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja huusin aulan takaiseen pimeyteen.

”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.

Otin esiin kännykkäni, suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain syvensi käytävien hiljaisuutta.
Alkoi pikkuhiljaa ärsyttämään.
Mietin vaihtoehtojani:
  1. Voisin lähteä harhailemaan käytäville ja etsiä toisen uloskäynnin. Olin nähnyt ikkunoita, joihin voisin kiivetä. Vanhat koukeroiset reliefit ja marmoripatsaat olivat täynnä hyviä otteita, joita pitkin kavuta. Katto oli toisaalta aika korkealla ja yksi lipsahdus voisi tarkoittaa murtunutta nilkkaa tai pahempaa. Lisäksi ikkunalaudalle päästessäni minun pitäisi vielä jotenkin repiä irti niitä peittävät laudat, rikkoa lasi, potkia sisään kalterit ja kivuta ulkopuolelle. Toisaalta pelkästään ikkunalle pääseminen helpottaisi, koska voisin huitoa ja huutaa näkyvämmin.

    Toisaalta koko rakennusta peitti kehikko ja tumma lakana. Ei minua välttämättä kukaan huomaisi. Ilman taskulamppua harhailu ei kuulostanut hyvältä. Mitä jos se pimeällä käytävällä odottava hirviö syö minut?

  1. Ympärilläni oli laudanpätkiä ja paljon erilaisia metalliputkia. Voisin käyttää niitä oven auki kampeamiseen. Vipuvarsi on voimakas juttu. Valoisasta aulasta löysin riittävästi kampetta ja yritin pönkän avulla kammeta ovea. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pitkää vipua. Ei toiminut.
  2. Voisin etsiä turvallisimman ja lämpimimmän paikan ja odottaa aamuun. Ei jatkoon.
  3. Jatkaisin mölyämistä ja oven epätoivoista hakkaamista, kunnes joku kuulee tai ääneni käheytyy ja käteni väsyvät.
Valitsin viimeisen vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan, sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.

Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.

Yhtäkkiä kuulin rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä. Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö kuiskailee minulle.
Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä. Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.
”You found a walkie-talkie.”

Räpläsin puhelimia ja yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.
”Hello? Who’s there?”
Suloiset sanat kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.
Hän kysyi onko minulla puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti lähdössä.
Sitten mies oli poissa. Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti, matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta. Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!
– – –
”Sir! Are you in there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin, että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!
Selitin oven läpi surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä oli kuitenkin pelkkä vastaaja.
Poliisi kiersi rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki. Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin hakemaan jotain järeämpää.
Minä jäin oven taakse odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.
Tästä aukosta kommunikoin.

Poliisin erikoisryhmä jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä, silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit? Onko siellä ketään muuta?”

Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.

Kiittelin poliiseja vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin. Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä nöyrästi.
Lopuksi mies kehotti minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä. ”You’re a white guy. They’re gonna beat the shit out of you. This place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go straight home.” Sellainen on Bronx.
Kävelin konstaapelin neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan. Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.
Puistatuksen siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Oma koti kullan kallis!

-Juho

P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.

Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!

Kyllä! Kuten April O´Neil, minäkin olen aina valmiina kamerani kanssa. Päästyäni ylös pimeistä kellareista, kuvasin koettelemukseni ja taisteluni oven kanssa. Tiedän, että oli tyhmää tuhlata kännykkäni akkua videoiden kuvaamiseen, mutta ajattelin, että ”Why not? Yolo! SWAG!”. Voisinhan päätyä jonkun kornin, Found Footage -elokuvan tähdeksi.