Mitä vuosi ulkomailla tekee normaalille elämälle

Joku aika sitten havahduin outoon fiilikseen. Olen ollut yli vuoden Etelä-Amerikassa. Jotenkin se vain tapahtui. Suunnitelmani oli New Yorkin pestin jälkeen reissata muutama kuukausi ja palata jouluksi koto-Suomeen . Siis jouluksi vuonna 2015. Jotenkin vain siinä kävi niin, että olen yhä maailmalla ja normaalini on kaiken katoavaisuus ja epävarmuus.

Ongelmani ovat typeriä. Mietin kovasti, milloin lähden seuraavan kerran viidakkoon ja harmaita hiuksia tuottaa edullisimpien, alle kymmenen euroa päivässä maksavien jääkiipeilyvarusteiden vuokraaminen 6000 metrin vuoren valloittamista varten. Stressaan sitä, milloin aion mennä Argentiinaan ja menenkö ensin Paraguayhin. Monelle nämä ovat unelmia, eivät ongelmia.

Mutta niin siinä käy. Normaalina koettu elämä on subjektiivista ja olen siinä pisteessä, että kaksi vuotta sitten elämäni normaali elämä työpaikkoineen ja ystävineen tuntuu eksoottiselta ja oudolta. Jokainen joka reissaa pitemmän aikaa voi varmasti olla kanssani samaa mieltä. Normaali ei enää ole pysyvyyttä vaan kaiken katoavaisuutta, epävarmuutta ja odottamattoman odottamista. Ehkäpä sitä voisi kutsua vapaudeksi.

Unelmani on hyvä pizza. Television katselu omassa rauhassa. Kaverien kanssa kaljalla käynti. Tuttujen paikkojen näkeminen. Tuira. Jonkinlainen rutiini.

Tarkoittaako tämä sitä, että haluan takaisin kotiin? Onko tämä merkki siitä, että kuumeeni on laskemassa ja haluan vanhan elämäni takaisin?

Ei.

Tämä on merkki siitä, että jokainen unelmoi siitä, mitä heillä ei ole. Sen on pakko olla jokin evolutiivinen reaktio, jonka on tarkoitus estää meitä passivoitumasta ja pysähtymästä. Minulle se toimii hyvänä maan kamaralle palauttajana. On ihanaa, että voin lukea ystävieni kommenteja töiden alkamisesta ja luentojen ja tenttien harmaudesta ja tuntea kaipausta, nostalgiaa ja kateutta.

Joskus aamuisin leikittelen ajatuksella, että minun on noustava ja pyöräiltävä läpi tuulen, rännän ja loskan saapuakseni vihaamaani paikkaan, jossa teen työtä vailla tarkoitusta. Sitten naurahdan ja käännän kylkeni ja alan sen sijaan miettiä, missä syön aamupalan tänään. Kuitenkin pieni osa minusta haluaisi hypätä pyörän selkään ja kohdata harmaus, muistaa miltä se tuntuu.

Joku päivä sen taas teen. Mutta huomenna herään aikaisin, talsin La Pazin maahanmuuttovirastoon ja hankin itselleni lisäkuukauden kauniissa Boliviassa. Ei siksi, että sen tekeminen on jotain ainutlaatuisen radikaalia ja coolia, vaan siksi että se on normaalia, minun on tehtävä se. Niin tekisit sinäkin, jos olisit saappaissani.

Maailmalla olemisessa ei ole mitään erityisen erityistä. Siitä tulee normaalia elämää.

Ihanan normaalia.

Matka jatkuu ja jatkuu. Ja jossain vaiheessa siitä tuli normaalia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s