Lukittuna kauhujen kartanoon

Viime maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Viikonlopun jäljiltä väsytti ja myöhästyin kymmenellä sekunnilla A-junasta. Onneksi mieleni oli valoisa, sillä olin illalla menossa Carnegie Halliin kuuntelemaan New York City Chamber Orchestran ja Masterworks Choruksen esitystä – levylautasella oli Faurén Requiem ja Haydn’n Lord Nelson Mass.

Ennen illan konserttia halusin kuitenkin käydä tutustumassa mielenkiintoiseen taidenäyttelyyn Bronxissa. Nykytaidetta tukeva No Longer Empty -järjestö oli järjestänyt 1910-luvulla rakennettuun ja neljäkymmentä vuotta hylättynä olleeseen Bronxin vanhaan oikeustaloon 26:n paikallisen taiteilijan voimin näyttelyn. Odotettavissa oli art nouveau -arkkitehtuuria sekä rohkeaa nykytaidetta, performansseista installaatioihin. En kuitenkaan arvannut, millainen kokemus minua vielä odotti…

(Tässä vaiheessa sinulla on mahdollisuus skipata tästä jännittävästä tarinasta tekemääni, aidosta kuvamateriaalista koostuvaan hurjaan dokumenttiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin, niinkuin esim. Game Of Thrones -kirjasarjan kanssa.)

Saavuin Bronxiin neljän kieppeillä. Astuin ulos asematunnelista, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja kadun varrella paikalliset pelurit hengasivat ja heittivät läppää. Kävelin kolmatta avenueta pitkin ohi aidatun koripallokentän, jossa tulevaisuuden abdul-jabbarit ja kobebryantit reenasivat heittoja ja donkkeja. Näkymä kuin kesäisestä elokuvasta.

Käännyin kulmasta syrjäkadulle, jonka päässä minua tuijotti uhkaava, kolossaalinen rakennus. Bronx Courthouse. Vaikuttava pytinki oli ollut hylättynä ja rapistuvana neljäkymmentä vuotta. Ennen vanhaan sen jykevät kupariovet olivat olleet järkkymättömän oikeuden symbolina, nyt ne olivat kuin jäänne eilisestä. Koko rakennus oli kuin teleportti viattomampaan aikaan, jolloin miehet pukeutuivat pukuihin, naiset leninkeihin eikä kukaan ollut facebookissa.

Bronx Old Courthouse

Rakennus oli aidattu ja sitä peitti rakennustyömaasta kertova kehikko. Tämä kaikki oli odotettua, sillä pytinkiä kunnostettiin ahkerasti ja taidenäyttely oli tilan ensimmäinen julkinen avaaminen hylätyksi tulemisen jälkeen. Käytössä oli pohja- ja kellarikerrokset sekä ensimmäinen kerros.

Lähestyin rakennusta ja aidan portilla seisoskelleet miehet katsoivat minua ja kysyivät olenko menossa sisään. Vastasin, että jepulis ja miehet antoivat tilaa. Pihalla tai ulko-oven edessä ei näkynyt ketään muuta, mutta se ei tässä vaiheessa minua kummastuttanut – enkä myöskään osannut ihmetellä rakennusmiesten näköisiä portinvartijoita.

Sisällä minut kohtasi kylmyys. Ulkoilman +20 celciusasteesta sisätiloihin siirtyessä saatoin tuntea nahoissani kylmän kivirakennuksen hohkan. Tuntui kuin olisi astunut jääkaappiin, tai pikemminkin viileään maakellariin. Eteisaula oli vaikuttava ja hieman uhkaava näky kupolikattoineen ja leijonanpäisine marmoripatsaineen. Taidenäyttelystä kertovat kyltit kehottivat minua etenemään peremmälle, vaikka vastaanottopöytä olikin tyhjillään. Virkailija oli varmaan vessassa.

Kartta kerroksista.

Rakennuksen sisällä oli hiljaista, mutta kuulin yläkerrasta ihmisten ääniä. Edetessäni eteisestä porraskäytävälle, panin merkille kuinka hämärää tilassa oli. Muutama lamppu valaisi huoneen kulmista ja edessäni oleva, valokuvilla koristeltu pöytä oli heikosti näkyvissä. Muita ihmisiä ei näkynyt, mutta kuulin yhä ääniä ylhäältä.

Itse rakennus oli pölyisenä ja karuna ympäristönä todella vahva, historian havinainen elämys. Sisällä tuoksui vanhalle ja tummia seiniä peittivät maalaukset ja rapautunut maali. Ikkunat olivat laudoitettu, ja raoista pääsi sisälle valon säikeitä. Pimeistä huoneista huokui vanhoissa rakennuksissa aina jollain tavalla läsnäoleva karisma – tunne vuosien painosta. Kävellessäni käytäviä olin innoissani tunnelman vahvuudesta.

Osa taideteoksista oli valaistu erillisin lampunheittimin, mutta suurin osa oli pimennossa. Osasin odottaa jotain vastaavaa, sillä aikaisemmilla reissuillani Itä-Euroopassa olin käynyt vastaavissa, vanhoissa tai rapistuvissa rakennuksissa järjestetyissä taidenäyttelyissä ja installaatioissa, joissa paikka ja sen hämyisyys näytteli suurta roolia. Tällä kertaa oli silti hämärämpää kuin mihin olin tottunut ja joissain huoneissa käytin kännykkäni taskulamppua nähdäkseni veistokset ja muut teokset.

Näyttely oli jaettu kolmeen kerrokseen ja koska ensimmäisen kerroksen valaisu alkoi pikku hiljaa pännimään, siirryin kellarikerrokseen. Valaisu oli hieman parempi ja tunnelma oli erittäin vahva. Kellarissa oli hieman kylmempi ja rakennuksen paino tuntui raskaammalta. Kylmää kiveä oli päällä kymmenen, vanhan kerroksen verran. Ihmettelin hieman, ettei kellarin huoneissakaan näkynyt ketään, mutta ajattelin että seitsemään asti auki olevaan näyttelyyn varmaan virtaisi porukkaa vähän myöhemmin, kun työpäivät loppuvat.

Ivan Navarro: Zig Zag Electric Chair 2006

Astuin sisälle mullalta tuoksuvaan, hyvin hämärästi valaistuun huoneeseen. Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia portaista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren pojan juoksevan portaita alas ja kiitävän ohitseni. Arvelin hänen olevan yläkerrassa kiertävän seurueen mukana enkä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, vaikka hieman säikähdinkin.

Edessäni avautuva huone oli kuin jostain maailmanlopun elokuvasta. Multaisen, kylmän lattian päällä sortuneen rakennuksen näköinen kokoelma raajattomia mallinukkeja, rikkinäisiä leluja, lasin siruja, vilkkuvia televisionäyttöjä ja havupuun oksia. Jossain kasan seassa yksinäinen strobovalo välkkyi tasaisen hitaasti ja loi seinillä mielipuolisia varjoja. Rojun seassa kusenkeltaisena lumisadetta heijastava televisionäyttö loihti myrkyllistä valosaastetta. Selkäpiitäni kylmäsi ja mieleeni hiipi irrationaalinen pelko. Mitä jos yksi päättömistä, rosoisista mallinukeista yhtäkkiä nousisi rojun seasta ja strobovalon välkkeessä kurottaisi elottomat, kalmanvalkeat kouransa kohti kaulaani?

Raajoja ja rakennusmurskaa.

Karistin ajatukset mielestäni ja kiersin hiljaa huonetta. Kulman takana kohtasin hirviön. Tämä hirviö oli useista päistä koostuva, USA:n lipulla seivästetty, epämuodostunut kimppu raajoja ja ulokkeita. Karmivaa. Tuijotin yhtä päistä liian pitkään ja niskavillat nousivat. Mitä jos tuo pää yhtäkkiä sanoisi jotain? Katsoisi minuun puhkotuilla silmillään ja avaisi suunsa?

Hyi.

Älä katso liian pitkään.

Kiersin kauhistuksen takana olevaan psykedeeliseen huoneeseen. Tämä oli hyvin valaistu ja itsessään taideteos. Lattiaa peittivät limenvihreät ja -keltaiset lattialaatat ja saivat eriskummallisen muotoisen huoneen tuntumaan jonkinlaisen kajahtaneen sairaalan käytävältä. Naureskelin itsekseni. Tämä koko rakennus oli kolkkoudessaan ja hyytävyydessään kuin suoraan Resident Evil 2 -pelin vanha poliisilaitos. Jonnet eivät sitä valitettavasti muista, joten tässä kuva.

Kuvittelin, että minulla oli vyölläni metsästysveitsi, olallani haulikko ja laukussani punainen venttiili (valve!) ja pari ink ribbonia. Mielessäni olin ainoa selviytyjä, hiipimässä kauhujen kartanon pimennettyjä käytäviä vältellen eläviä kuolleita ja astuen yli nyljettyjen ruumiiden. Askeleeni kaikuivat kolkkojen kiviseinien vahvistamina ja tehtäväni oli vain säilyä hengissä. Olin onnellinen, että kukaan ei nähnyt minua hiippailemassa mielikuvitusmaailmassani.

Kova jyrähdys palautti minut todellisuuteen. Hetkisen luulin, että kyse oli erittäin äänekkäästä ilmanvaihtokoneesta, mutta sitten tajusin, että kyseessä oli jokin voimakas moottori. Vähän aikaa epäilin, että viereisessä huoneessa oli jokin interaktiivinen teos, josta lähtee iso ääni, sillä kuulin epäselvää puhetta seinän takaa. Lopulta tajusin, että kyseessä oli rekka, joka lähti pihasta.

Silloin valot sammuivat.

Olin lähes täydellisessä pimeydessä. Tajusin, että en kuullut enää puhetta, en ihmisten ääniä missään. Mitä oikein tapahtuu? Onko tämä osa esitystä? Olin laatoitetussa huoneessa, kellarikerroksessa ja ainoa valo tuli siivilöitynä laudoitetun ikkunan raosta. Ympärilläni vanhan rakennuksen rapina ja tuhansien kivitonnien hohkaama kylmyys. Mietin vähän aikaa ja katsoin kelloa, kaiken pitäisi olla vielä auki. Kello ei ollut lähelläkään seitsemää.

Pimeyden keskellä otin askeleen kohti huoneen oviaukkoa. Jostain syystä sydäntäni kylmäsi oven vieressä odottava monipäinen kauhistus. Luulin näkeväni oviaukon syvemmässä pimeydessä liikettä. Ehkä se pää katseli minua? Odotti että tulisin lähemmäs.

Juuri ennen kuin valot sammuivat.

Kännykkäni akku näytti kahtakymmentä prosenttia. Laitoin taskulampun päälle ja kävelin eteenpäin. En halunnut kuluttaa akkua loppuun lamppua käyttämällä, sillä minun täytyi vielä navigoida pois Bronxista. Siispä käytin salamavalon tapaisia lyhyitä valosykäyksiä, jotta näin eteeni. Lähestyessäni huoneen suuta laitoin lampun pois. En halunnut osoittaa sitä hirviöön, sillä mitä jos se enää olisikaan siinä?

Kävelin hitaasti pimeydessä seisovan hahmon ohi. Se ei hyökännyt, mutta tunsin epämiellyttävästi tuijotuksen takaraivossani. Iho kananlihalla kävelin ohi maailmanlopun kuvaelman hämärälle käytävälle, joka johti täysin pimennetyille portaille. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että jotain oli vialla. Pimeys oli syvää, mutta hiljaisuus vielä syvempää. Kai täällä nyt joku on vielä töissä, kellohan ei ole vielä viittä! Askeleeni kaikuivat yksinäisinä kävellessäni kohti portaikkoa. Eihän nyt portaita voi jättää näin pimeiksi, tässähän joku voi kaatua ja taittaa niskansa!

Etenin salamavalon voimin.

Seuraavan vartin harhailin hämärästä pimeään ja takaisin. Lopulta saavuin käytävälle, jonka varrella sijaitsi valokuvapöytä. En meinannut erottaa sitä ympäröivästä hämystä. Ajattelin, että tämä on kyllä epäilyttävin taidenäyttely, missä olen koskaan ollut.

Käytävä aukesi oikealle ja valo johdatti minut vihdoin takaisin eteisaulaan, jossa vastaanottopöytä oli yhä tyhjillään. Tippiastia näytteli kuraattorin roolia ja vieraskirja oli samassa kohti kuin sisään tullessani, suljettuna. Katseeni siirtyi pöydän ylitse ulko-ovelle. Halusin lähteä tästä kummallisesta ja pelottavasta rakennuksesta.

Ovi oli kiinni. Teräksinen nosto-ovi seisoi minun ja vapauden edessä. Vihdoin minulle selkeni, mitä oli tapahtunut. Minut oli lukittu sisälle tähän kauhistuttavaan, kylmään hautaan.

Ryntäsin ovelle ja yritin avata sitä. Tungin sormeni oven ja maanpinnan väliin ja yritin nostaa. Jospa ovi ei olisi lukossa. Vaikka kuinka temmoin ja riuhtoin, ei teräksinen ovi liikkunut kuin pari senttiä. Oven alta auringon valo härnäsi minua. Hakkasin ovea. Selässäni tunsin kiviseinien kylmyyden ja syvällinen ajatus hiipi mieleeni.

”Ei saatana.”

Huusin oven läpi. Ei mitään. Kuulin autojen ajavan tiellä rakennuksen edessä. Pienestä ovessa olevasta aukosta saatoin nähdä, että myös rakennusta ympäröivä häkkiaita oli suljettu. Olin kaksinkertaisesti ansassa. Rynkytin ovea ja yritin huutaa sen läpi. Käännyin ympäri ja huusin aulan takaiseen pimeyteen.

”Haloo!! Onko täällä ketään?!” Vain kaiku vastasi.

Otin esiin kännykkäni, suomalaisen ja jenkkipuhelimen. Kummassakaan ei ollut kenttää. En voinut soittaa poliisille, en minnekään. Lisäksi akku oli uhkaavasti loppumassa molemmista. Huomasin pienen, kylmän hikikarpalon muodostuvan ohimolleni. Olin kuulevani laahaavia askelia kellarista. Siellä joku odotti minua. Ulkona paistava aurinko vain teki vankilastani pimeämmän. Ohitse ajavien autojen jyrinä vain syvensi käytävien hiljaisuutta.

Mietin vaihtoehtojani:

Valitsin viimeisen vaihtoehdon ja jatkoin hakkaamista. Edessä olevalla tiellä ajoi välillä raskastakin liikennettä, ja pelkäsin että älämölöni peittyisi rekkojen jyrinään. Lopetin hakkaamisen hetkeksi ja söin laukussani olevan banaanin. Huomasin, että valo alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Kello oli päälle kuusi. Laitoin huivin kaulaan, sillä kylmyys alkoi häiritsemään. Olipa perseestä.

Aloin jo pikku hiljaa miettimään, mikä olisi paras paikka yöpyä. Ehkäpä ihan tässä oven vieressä, toisen seinään nojaavan kuparioven takana. Sieltä ei hirviö löytäisi ja olisin ehkä turvassa. Toisaalta yöstä tulisi varmasti kylmä, eikä minulla ollut sopivia kamppeita sissiyöpymiseen. Kylmissään nukkuminen on universaalisti tunnustetusti hanurista.

Yhtäkkiä kuulin rätinää. Jostain selkäni takaa kuului puhetta. Särkyviä ääniä. Lyhyen hetken olin varma, että jossain pimeydessä se hirviö kuiskailee minulle.

Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että ääni tuli radiopuhelimesta. Jossain aulassa oli walkie-talkie -radiopuhelin, josta kuului puhetta. Tämä voisi olla mahdollisuuteni! Kävelin vastaanottopöydän luo. Jostain täältä kuului kohinaa. Avasin pienen lipaston laatikoita, kunnes löysin yhdestä parin radiopuhelimia. Jes! Ehkäpä joku kuunteli näitä. Ehkäpä rekalla pois ajaneet olivat linjoilla ja voisin radiopuhelimen välityksellä kohteliaasti pyytää heitä päästämään minut helvettiin täältä. Niin se toimii elokuvissa ja peleissä.

”You found a walkie-talkie.”

Räpläsin puhelimia ja yritin hälyttää apua. Ei vastausta. Yleensä näitten pitäisi toimia. Mitä ihmemies McGyver tekisi? Voisinko rakentaa näistä jonkinlaisen pommin, jolla räjäyttäisin nosto-oven ja karkaisin tästä kammiosta? Valitettavasti en voinut soittaa teekkariystävilleni ja pyytää pomminrakennusohjeita. Mitenkähän tässä oikein vielä käy, ajattelin.

”Hello? Who’s there?”

Suloiset sanat kuuluivat vaimeasti oven läpi. Joku oli kuullut mölyni! Tirkistin pienen reiän lävitse ja näin mustan miehen kuikuilevan verkkoaidan takaa. Huusin hänelle, että minut on lukittu sisään. Mies ei meinannut kuulla, mutta kontallani oven raosta huutamalla sain ääneni kuuluviin. Mies ei saanut häkkiaitaa auki. Munalukko.

Hän kysyi onko minulla puhelinta. Huusin ettei minulla ole kenttää. Miehellä ei ollut kännykkää. Mikä tuuri. Hän huusi, että lähtee etsimään jostain poliisia ja että pysy siellä. No, en ollut ihan heti lähdössä.

Sitten mies oli poissa. Vähän hirvitti. Tuleekohan hän koskaan takaisin? Mielikuvitukseni vallassa saatoin jo kuvitella monipäisen hirviön portaikossa asti, matkalla kohti minua. Kokeilin vielä radiopuhelimia tuloksetta. Minuutit venyivät ja kello lähestyi seitsemää. Kohta alkaisi hämärtää. Eikai tässä oikeasti pidä alkaa miettimään yön viettämistä täällä? Tämähän on kuin kauhuelokuvasta!

– – –

”Sir! Are you in there?” Kuulin jonkun huutavan ulkoa. Tirkisin aukosta ja näin, että se oli kuin olikin poliisi. Jes! Se mies oli hakenut apua!

Selitin oven läpi surullisen kohtaloni ja poliisi kysyi, että olenko yksin ja onko minulla jotakuta, jolle soittaa. Huusin poliisille järjestävän tahon nimen ja hän yritti soittaa, josko heiltä saisi selville rakennusfirman numeron ja sitä kautta avaimet oveen. Luurin päässä oli kuitenkin pelkkä vastaaja.

Poliisi kiersi rakennuksen ja yritti löytää vaihtoehtoisen uloskäynnin. Kaikki olivat kuitenkin suljettuja ja aidan takana. Lopulta poliisin tueksi tuli toinen konstaapeli ja yhdessä he saivat verkkoaidan oven auki. Teräksisen nosto-oven lukko ei kuitenkaan auennut, vaikka sitä kuinka hakattiin. Lopulta he lähtivät Bronxin poliisipiiriin hakemaan jotain järeämpää.

Minä jäin oven taakse odottamaan. Yhtäkkiä kaikki oli taas hiljaista. Tiesin, että kyllä sieltä vielä joku tulee, mutta vilkas mieleni kuvitteli, että noutaja tulee ihmisiä syövän nukkehirviön muodossa nopeammin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin, että joku ajoi pihaan.

Tästä aukosta kommunikoin.

Poliisin erikoisryhmä jurnutti lukon rikki ja lopulta nosto-ovi nousi sen verran, että pääsin vapauteen. Pihalla minua tuijotti neljä isoa poliisimiestä, silmät täynnä epäilystä. ”Mitä teit siellä? Mistä tulit? Onko siellä ketään muuta?”

Vastailin parhaani mukaan, että olin vain katsomassa taidenäyttelyä, mutta minut lukittiin sisälle. En ollut varastamassa mitään tai piikittämässä nurkassa. Yksi konstaapeleista otti henkkarini ja marssi partioautoonsa. Muut kyselivät minulta lisäkysymyksiä. Lopulta sain vakuutettua heidät, että olin uhri. Ja voin sanoa, että ihonvärini auttoi.

Kiittelin poliiseja vuolaasti ja partioautossa istuva poliisi antoi henkkarini takaisin. Hän torui minua. Minun täytyy olla varovaisempi. En saa vaellella näillä seuduilla ja mennä sisään hylättyihin rakennuksiin. Halusin selittää jälleen, että kyseessä on taidenäyttely, jota olin mennyt katsomaan, mutta ajattelin että parempi vain nyökytellä nöyrästi.

Lopuksi mies kehotti minua kävelemään suoraan metrolle ja ajamaan pois täältä. ”You’re a white guy. They’re gonna beat the shit out of you. This place is the worst, they have guns around here – a lot of guns. Go straight home.” Sellainen on Bronx.

Kävelin konstaapelin neuvoa noudattaen pois. Käännyin hetkeksi ja katsoin tuota kauhujen taloa vielä kerran. Puistelin sen pölyjä vaatteistani. Sieluni silmin saatoin nähdä, kuinka jossain pimeydessä se raajarikko hirviö raapi muovisin sormin kiviseinää ja nakersi hampaitaan. Jälleen yksi pääsi karkuun, ja tämä oli niin lähellä.

Puistatuksen siivittämänä jätin talon taakseni ja kävelin Bronxin katujen läpi kohti auringonlaskua. Kerkesin viime tipassa Carnegie Halliin eikä klassinen musiikki ole ehkä koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Oma koti kullan kallis!

-Juho

P.S.
Tässä tapauksessa rakennusmiehet olivat päästäneet minut sisälle rakennukseen, vaikka itse taidenäyttely ei olekaan maanantaisin auki. He eivät olleet lähtiessään tarkastaneet, oliko rakennus tyhjä. Ei vissiin kiinnostanut, vaikka ainakin kolme ihmistä näki minun menevän sisään ja kahdelle jopa sanoin jotain. TARINAN OPETUS: Lukekaa pieni printti.

Katso myös huippujännittävä video seikkailusta!